Kategoria Kaunis päivä tänään

Maanantaiaamu, ja myönnettäköön, että vähän harmaa sellainen. Kun on herännyt monta päivää peräkkäin jo auringonvaloon, on tainnut tottua jo vähän liian hyvälle. Onneksi aamun pelasti odottamaton väripläjäys, nimittäin Jonna Tervomaan tänään julkaistu uusi sinkku Minä toivon. En ollut odottanut mitään mutta täytyy sanoa, että yllätyin silti positiivisesti, kun tiirasin videota peiton alta ja vielä vähän laiskasti puoliunessa. Kivat lyriikat, kiva video, kiva biisi, kiva annos positiivisuutta – enkä nyt tarkoita ihan kivaa vaan ihan oikeasti kivaa.

Tämän videon katsottuaan ja biisin kuunneltuaan on helppo toivoa kaikkia Jonnan luettelemia asioita. Itse toivon juuri nyt etenkin kokopitkää sinfoniaa ja New Yorkin matkaa, vaikka sitä ei lyriikoissa mainittukaan. Kaatosadekin saa tulla, olen nimittäin selviytynyt jo työpaikalle asti! Jatketaanpa toivelistojen tekemistä, se on nimittäin harmaan maanantain paras harhautus.

Väriä ja tsemppiä maanantaihin, kauniit!

Pitkästä aikaa jaksoin tehdä sen. Nimittäin katsoa läpi koko maratonin!

Olen niin pyörryksissä kaikista paljettikoltuista, tuulikoneista, liehuvista sifongeista ja tyllikerroksista, ettei tästä punavuorelaisesta kotikatsomosta irtoa nyt kovin kummoista kommenttia, mutta kyllähän pelin henkeen nyt pieni mielipiteen ilmaus kuuluu, vai mitä? (Ihastuttava seuralaiseni tekee sen omalla tavallaan – painamalla mute-nappia aina, kun Romanian edustaja ilmestyy ruudulle.) No, kannustan tietysti jo ihan periaatteen vuoksi pirtsakkaa Kristaamme ja olen kansalaisaktiivisuuden nimissä huh huh ja ding dong, mutta se, mikä todella tänä vuonna koskettaa, on teiniaikojen suosikkini Anouk. Pakko sanoa, että Birds on biisi, jota pisteidenlaskunkin jälkeen jään kuuntelemaan ja se on Euroviisuista aivan valtavan hieno saalis! Anouk on edelleen ihana vahva nainen, vuosien saatossa entisestään kasvaneella karismalla. Täyttää lavan ilman edellämainittuja rekvisiittoja ihan vain olemalla läsnä. Itkuhan tästä tulee.

Kaunista, vai mitä tuumitte?

Miss Keys meni julkaisemaan taas uuden videon, jota en voi olla jakamatta. Koettakaa kestää tätä hehkutusta, joka sinnikkäästi tuntuu nyt kohdistuvan tähän yhteen ja samaan naiseen. En oikeastaan muista, koska viimeksi joku yksittäinen levy olisi tehnyt minuun näin voimaannuttavan vaikutuksen. Tiedättehän sen tunteen, kun löytää jonkin luottobiisin tai -levyn – sellaisen, jonka nostattavaan voimaan voi huonoimmallakin epäinspiraation hetkellä luottaa? Girl on fire on osoittautunut minulle heti ilmestymisensä jälkeen ehtymättömäksi voimalevyksi. Se toimii kerta toisensa jälkeen kuin lasillinen tuorepuristettua appelsiinimehua, ensimmäinen kulaus shampanjalasista, puhdistava huutoitku tai kerros pariisinpunaista huulipunaa. Siitä saa välitöntä hitto-vieköön-pystyn-(sittenkin-)mihin-vaan-energiaa, vaikka lähtökohtainen tunnetila olisi ollut kaikkea muuta. Kun kuulin levyn nimikkobiisin ensimmäistä kertaa, itkin ja nauroin ääneen yhtä aikaa. Kun rakentaa nuorta yritystä ja koettaa sen lisäksi työpäivien jälkeen synnyttää omaa taiteellista materiaalia, sanotaanko vaikka näin, että voimanlähteitä ei ole liikaa. Silloin on tärkeää, että on jotain takuuvarmaa mihin väsymyksen hetkellä turvautua – kunnes inspiraatio, into ja luovuus palaavat taas takaisin.

Puolustukseksi loputtomalle Alicia Keys -hehkutukselle sanottakoon kuitenkin se, että kyseessä ei ole mikään ohimenevä girl crush. Tämä nainen on inspiroinut minua jo esikoislevystään asti. Silloin elettiin aikaa, jolloin olin pieni kemiläistyttö, joka pimputti etydejä ja teki sormiharjoituksia –  ja yritti keksiä epätoivoisesti klassisen pianon soittamisesta jotain, mikä olisi vähänkään yhtä coolia kuin kavereiden harrastukset. Kun kaverit pelasivat jalkapalloa ja hengasivat koulun suosituimpien poikien kanssa ja harjoittelivat tupakanpolttoa, tuntui joskus maailman tylsimmältä olla teinityttö, joka soittaa iltaisin soittoläksyjä. Toinen puoli kiukutteli, toinen halusi kuitenkin oppia koko ajan lisää, koska halusi uskoa olevansa matkalla kohti jotain tärkeää ja suurta. Hetkinä, jolloin uhosin lopettavani typerän musiikkiharrastuksen, laitoin kuitenkin soimaan Alicia Keysin Songs in A Minorin. Muistan vieläkin, miten makasin turhautumispuuskan jälkeen sängylläni ja ajattelin, että vaikka tämä nyt tuntuu typerältä, niin vielä joskus isona minäkin voisin tehdä omaa musiikkia, jos vain jaksaisin vielä harjoitella. Se oli minun voimalevyni silloin. Palasin lopulta aina takaisin etydien pariin, enkä vähiten siksi, että arvelin Miss Keysinkin soittaneen sinnikkäästi omiaan. Unelmat eivät rakennu itsestään, ne pitää rakentaa. Taidot pitää opetella ja tehdä alkulämmittelyiksi ainakin satamiljoonaa kärsivällisyysharjoitusta. Mutta se on sen arvoista.

Alicia Keys kertoo puolestaan itse tämänhetkisissä haastatteluissaan, kuinka hänen aiemmat levynsä ovat olleet vasta varovaista matkantekoa kohti omaa musikkouttaan ja että vasta nyt, vuonna 2013 hän on uskaltanut julkaista jotain, mikä edustaa häntä itseään sataprosenttisesti. Uuden vapautumisen todella kuulee. Ja tuntee. Ja jostain syystä haluan entisestään kasvattaa tunnesidettä siihen ajatukseen, että olemme samalla tiellä, minä ja pitkäaikainen ystäväni Keys. Se vie joka päivä askeleen lähemmäksi, kohti sataprosenttista omaa itseään.

En tiedä, koska viimeksi olisin odottanut elokuvan ensi-iltaa näin paljon!

F. Scott Fitzgeraldin klassikkoromaani The Great Gatzby ei kerta kaikkiaan voi Baz Luhrmannin ohjaamana olla mitään muuta kuin timanttia. New York, jazzin humina, kattokruunujen kimmellys, 20-luvun estetiikka ja glamour… Lasken melkein päiviä. Enkä vähiten siksi, että leffan soundtrack on tehty ihan hengästyttävän hienolla kokoonpanolla. Käsi ylös, kuka muukin intoilee?

Soundtrackin päätuottajana on ollut Jay-Z, jonka kanssa Luhrmann on kuulemma jo kaksi vuotta pohtinut, miten Fitzgeraldin lukijoita 20-luvulla puhutelleen jazzin energia saataisiin käännettyä modernille kielelle. Rohkenen luottaa, että herrat ovat keksineet toimivan ratkaisun. Nostalgiassa kieriskelyä rakastava kirjallisuusfanaatikko ja musiikin avulla hengittävä ihminen ei paljon enempää voisi toivoa.

Kuunnelkaapa nyt vaikka esimerkiksi tämä Florence & The Machinen Over the Love.

Olispa jo seitsemästoista päivä.

Elämä putkauttelee vähän väliä nenämme eteen kysymysmerkkejä, jotka mietityttävät, joskus jopa pelottavat. Yleensä kysymysmerkkitilanteissa päädytään siihen yhteen ja samaan lähtöruutuun, jossa sydämestä pitää vain sinnikkäästi etsiä kärsivällisyyttä. Kaikkea ei vain voi tietää tai ratkaista nyt heti.

Joskus kärsivällisyysharjoitus on niin vaikea harjoitus, että tekisi mieli luovuttaa. Mieli ja sydän eivät aina tee saumatonta yhteistyötä vaan niille pitää jutella rauhallisesti kuin lapsille, yrittää löytää yhteistä säveltä, saada ajatusmylläkän nostattama pöly laskeutumaan. Vaikka kuinka pyrkisi olemaan läsnä, hengittämään syvään ja pysymään rauhassa, saattaa silti löytää itsensä huolien keskeltä. Ajatukset pyörivät kaikkialla muualla kuin tässä hetkessä ja tummanpuhuva epäilys velloo vatsan pohjalla. ”Voinkohan nyt vain olla tässä ja luottaa, että maailmankaikkeus järjestää asiat..?” No tietysti. Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty, tiedetään.

Onneksi kärsivällisyysharjoitus on kuitenkin laji, jossa ei jaeta tyylipisteitä. Sivuille saa koko ajan vilkuilla, josko sieltä löytyisi jotain, mikä harhauttaisi mielen takaisin tähän hetkeen, nappaisi kiinni olennaisesta. Silmät ja korvat kannattaa siis pitää auki. Sillä lopulta luottamuksen syntymiseen tarvitaan usein vain pieniä muistutuksia.

Mikä parasta, näitä pieniä muistutuksia on joka paikassa. Tässäpä teille yksi omista tämän hetken suosikeistani.

Huoletonta tiistaita, ihanat.