Nykymaailmassa on hirmuisesti asioita, jotka saavat minut mietteliäiksi. Olen pohtinut viime viikkoina todella paljon bloggaamista, sosiaalisen median käyttöä ja ylipäätään tätä maailmanmenoa, jossa pitäisi olla aina esillä jotain uutta tavaraa, tuoretta sanottavaa tai muuta tajunnanräjäyttävää. Mihin katosi tavallisuus, itsetekeminen, muiden huomioiminen ja ihan vain tässä hetkessä eläminen?
Olen sitä mieltä, ettei elämässä todellakaan tarvitse aina tapahtua jotain ihmeellistä. Siivosin vastikään Facebookista, Istagramista sekä Pinterestistä ison liudan mukakivoja juttuja sekä puolituttuja pois seurattavista ja pakko myöntää, että yllätyin miten paljon aikaa ja arvokasta energiaa minulla vapautui aivan muihin asioihin. Todella yksinkertainen toimenpide, jota en ollut tajunnut tehdä aiemmin. Haluan olla enemmän mukana ihan oikeissa elämäntilanteissa turhanpäiväisten päivitysstatusten tuijottelemisen sijaan.
Bloggaajana minusta on tuntunut aina hassulta ja hieman luontaantyöntävältä kantaa kameraa kaikissa arkitilanteissa mukana vain siksi, että saisin materiaalia blogiini. Elämän ei tarvitse olla dokumentoitavissa aina ja joka paikassa. Aiemmin soimasin itseäni hitusen siitä, etten tehnyt niin kuin muutkin tekevät, mutta sitten tajusin että tämä alitajuinen päätökseni on ollut kaukaa viisas ja olen toiminut tässä asiassa itseäni kohtaan oikein.
En tiedä onko kysymyksessä jonkun sosiaalisen median kupin ylirönsyily, mutta minua kyllästyttää aivan valtavasti nähdä päivästä toiseen keskenään kahvittelevia ihmisiä, joista molemmat näpräävät älypuhelimiaan. Sama kuin olisi mennyt yksin kahville ja se on tosi surullista. Tämän ilmiön sisälle mahtuu myös se, että aikuiset ihmiset menevät yhdessä syömään hienoon ravintolaan viettääkseen aikaa yhdessä, mutta antavat ruoan jäähtyä tyhjänpäiväisten kuvanottohetkien vuoksi. Miksi?
Olipa kyseessä asia kuin asia, se että ei kulje sopulityylillä muiden mukana vaatii joka tapauksessa paljon enemmän vaivannäköä kuin se sopulijoukon seuraaminen. Eniten minua surettaa kasvokkain kohtaamisissa se, että samoihin tilanteisiin ahdtattu sosiaalinen media tekee meidät seurassa epäsosiaalisiksi. Näennäisesti hyvä asia viekin huomion aivan muualle kuin itse kohtaamiseen eikä kukaan ajattele sitä miten monta hyvää keskustelua tuollaisissa hetkissä voi mennä ohitse.
Nämä asiat pohdituttavat ja koskettavat minua hieman enemmän varmaankin siksi, että olen bloggaaja ja ammattikunnaltamme saatetaan odottaa itsestäänselvästi aktiivista sosiaalisen median päivittämistä. Olen ajatellut asian omalla kohdallani niin, että jaan omissa sosiaalisen median kanavissani itselleni merkityksellisiä hetkiä, kunhan ne eivät vie liikaa huomiota oikeasti käsillä olevista elämäntilanteista. Tästä syystä voisikin melkein sanoa, että kaikki sosiaalisissa medioissani esiintyvät kuvat voisi laittaa hastagin #latergram alle. Tietysti on asioita, joita on mielettömän kiva jakaa heti, mutta haluaisin meidän kaikkien muistavan sen ettei kuvien tai statuspäivitysten jakaminen luo noille tilanteille oikeasti mitään lisäarvoa, vaan pikemminkin syö tuon tilanteen oikeaa merkityksellisyyttä.
Teemani tälle loppuvuodelle 2014 ja pian alkavalle vuodelle 2015 liittyy ihmisten aitoon kohtaamiseen. Siihen, että soitan viestien sijaan, vaikka asiani olisi lyhyt. Siihen, että nautin ja keskityn käsillä oleviin arkihetkiin sekä ihmisiin kuvaamisen sijaan. Siihen, että kuuntelen oikeasti enkä mukakuuntele. Katson silmiin, yritän ymmärtää ja olen hiljaa, jos minulla ei ole mitään rakentavaa sanottavaa. Uskon sisimmässäni siihen, että mitä enemmän antaa omasta itsestään läsnäolon muodossa, sitä enemmän voi saada täysintä vastinetta noiden näennäisesti pienille hetkille — miten kauniita muistoja niistä saakaan.
En usko, että kenelläkään meistä on varaa hukata pieniä hetkiä elämässämme — sen verran pitää antaa arvoa itselleen sekä läheisilleen, että kunnioittaa näiden muistojen arvokkuutta sekä merkityksellisyyttä.
Less social media, more real life. Siinäpä mottoa kerrakseen tuleville kuukausille, tuntuu vapauttavalta.
PS. Riemukin halusi tuoda esiin mielipiteensä liiallisesta sosiaalisen median käytöstä.
Aurinkoista ja läsnäolevaa tiistaita!
Hyvin sanottu! Tähän pyrkikäämme.. 🙂
Totta turiset! Aloitin tänä syksynä kuntosalilla käymisen ja huomasin, että blogien selaaminen on jäänyt huomattavasti vähemmälle kuin aikaisemmin. Samalla olen ehkä päässyt vähän eroon muiden elämän perään haihattelemisesta: elän tätä omaa kiirettäni, vaikkakin kuntosaleilu saa aikaiseksi myös tyytymättömyyttä omaan vartaloon. Itsensä hyväksyminen voisi siis olla parempaa luokkaa ja laihtumisen toivossa eläminen loppua, mutta monesta haihattelusta olen päässyt etäämmälle, kun vietän vähemmän aikaa sosiaalisen median parissa.
Juuri näin rakas Sarita <3
Tuohan on aivan loistava sivuvaikutus! Kävin myös omat blogilistani vastikään läpi, vaikka en muutenkaan paljoa ehdi muiden blogeja lukemaan. Olen varma, että sosiaaliseen mediaan uponneet tunnit voi käyttää miljoona kertaa hyödyllisemminkin 🙂
Hieno kirjoitus, joka herätti paljon ajatuksia! Minä kuulun siihen outoon väestönosaan, joka ei kuulu Facebookiin, Twitteriin ym. tai jaa ajatuksiaan/kuviaan muissakaan sosiaalisen median palveluissa (no, jaa, mitä nyt joskus blogeihin kommentoin ;)), ja olen valinnut tämän peraatteen ihan tietoisesti, vaikka jäänkin ehkä monista asioista/juoruista/ilmiöistä paitsi. Kaikki puolituttujen kuulumiset jäävät kuulematta, voi apua… Vähäisestä/olemattomasta sosiaalisen median käytöstä seuraa se, että minulla on aikaa niille minulle oikeasti tärkeille ihmisille. Kuten totesitkin, on tosiaan surullista katsoa ihmisiä, jotka vain tuijottelevat puhelintaan seurassakin tai tallentavat elämäänsä kameran linssin läpi (tarkoitan henkilöitä, jotka vain kuvaavat kaikkea, mutta eivät oikeastaan ehdi elää niitä kuvaamiaan hetkiä lainkaan).… Lue lisää..
Kiitos Siina. Koukuttumiseen taipuvaisena ihmisenä vastustin Facebookia ja kaikkia sosiaalisen median muotoja ihan periaatteesta, kunnes työn puolesta oli muutamia vuosia sitten tavallaan “pakko” tulla osaksi näitä medioita. Ajattelen nyt, että ei se ehdottomuuskaan ollut välttämättä hyvästä, mutta kai tämä on ollut tällaisen pienen tasapainoleikin tapaista opettelua, jossa on vihdoin alkanut löytyä oma tapa olla ja jakaa. Jos en tarvitsisi työni puolesta sosiaalista mediaa niin paljon, voisin hyvinkin kuvitella irtaantuvani siitä. Ajatuksesi olivat virkistäviä ja näkökulmasi täysin totta mitä tuli tuohon kuvien kautta elävän ihmisen seuralaisena olemiseen. Pirteää alkutalvea!