Tänään huomasin yhtä-äkkiä, että olen toteuttamassa yhtä salaista unelmaani. Niin pientä sellaista, etten ollut kiinnittänyt siihen huomiota: Menen varaamaan lippuja lapsen tanssiesitykseen ja löydän itseni tiedustelemasta aikuisten tanssitunteja. Siis niiden, joiden tanssitossut on ripustettu naulaan vuosikymmeniä sitten. Ja niiden, jotka tanssivat salaa olohuoneen matolla muiden ollessa poissa kotoa. Poistun suupielet korvissa, ensimmäinen tanssitunti kalenterissa. Samaan aikaan vatsanpohjasta nousee pieni kauhistus: Miten minä nyt tällaista menin tekemään?! Enhän enää edes osaa… Luvassa on luultavasti korkeintaan julkinen munaus. Sitäpaitsi piti ostaa muille joululahjoja ja hankinkin sellaisen itselleni. Käytin kevytkenkäisesti lasten harrastusrahat itse.
Nimenomaan kevytkenkäisesti, nimittäin liidän katuja pitkin. Orastavan flunssan aiheuttama väsymys on tipotiessään. Olo on jotenkin sähköistynyt ja energiaa riittää juosta läpi kaikki listalla olevat asiat, joiden suhteen olin jo käynyt lykkäysneuvotteluja itseni kanssa.
Usein sanotaan, että todellisen unelman tunnistaa juuri sen totetutumiseen liittyvästä pulppuilevasta, keventyneestä ja energisoituneesta olosta. Eikä unelman koolla ole väliä. Eli selvät merkit siis. Sitäpaitsi, miten sattuikaan tanssikouluun oli juuri perustettu tällainen 25 + -ryhmä. Tämä on siis jotenkin tärkeää.
Mutta samaan aikaan inspiraation kääntöpuolella on yleensä pelko, joka on kenties estänyt meitä tekemästä ratkaisevaa siirtoa aikaisemmin.
Toteuttaaksemme unelmiamme ja kasvaaksemme ihmisinä, meidän täytyy kohdata jokin pelkomme lähes joka päivä.
Joskus pelko on ihan mitätön, samanlainen kuin hetken epäröinti ennen sukellusta uima-altaan viileään veteen. Mutta joskus se tuntuu kauhistuttavan lamauttavalta, kun joudumme hyppäämään tuntemattomaan, josta ei ole paluuta.
Pelko voi toki viestiä myös todellisesta vaarasta. Siitä, ettei oikeastaan kannatakaan jatkaa tähän suuntaan. Mutta koska muutos ja tuntematon pelottaa yleensä aina, mistä tietää onko kyseessä “hyvä” vai “paha” pelko (eli joko merkki siitä että seisomme unelman reunalla ja hyppy tuntemattomaan vie meitä eteenpäin tai ihan oikea ja aiheellinen suojautumisreaktio).
Martha Beck kuvaa näiden kahden eroa mielestäni hyvin uima-allasvertauksella. Hyvä pelko tuntuu siltä, kuin seisoisit korkealla hyppytornissa ja katsoisit uima-altaan kristallin kirkkaaseen veteen. Samaan aikaa epäröit mutta haluat kuitenkin hypätä, sillä vesi näyttää houkuttelevalta. Paha pelko taas tuntuu siltä, kuin hyppyäsi odottaisi leväinen, saastunut lammikko, johon et todellakaan halua upottaa itseäsi.
Kuvat:
Creative Commons: Christina Connelly, Wikipedia
