Hymy herkässä olen käynyt läpi lauantain CrossFit-kisojen kuvia. Me unohdettiin kisa-aamun hulinassa oikea kamera kotiin, joten kännykkä oli ahkerassa käytössä ja haluan ehdottomasti jakaa kokemuksemme kisoista. Aamulla olo oli kuin pienellä lapsella, innostunut ja samalla jännittynyt. Tuli aivan samanlainen olo kuin oli ala-asteen hiihtokisojen lähtöviivalla, melkoista.
Henkilökohtaisena tavoitteenani oli selviytyä koko kisoista keskeyttämättä, sillä mulla on ollut kahden viikon ajan aivan älyttömän kipeitä kramppikohtauksia. Syykin on paikannettu: stressi. Torstainakin olin menossa treeneihin ja pääsin itse asiassa pukkariin asti todetakseni vain kipujen olevan aivan liian kovat minkään tekemiseen. Odotin sitten yläkatsomossa puolitoista tuntia Tuomasta ja kuuntelin jälkikäteen hauskojen treenien sisältöä.
Kisojen suhteen ajattelin, että pyrin koko ajan pysymään liikkeessä ilman turhia keskeytyksiä. Ei väliä kuinka hidas olisin, kunhan en vain pysähdy, vaan jatkan sinnikkäästi eteenpäin.
Kisoissa oli mukana kahdeksan paria ja lajeja oli kolme.
Laji yksi. Ykköseen kuului mennä parina 200 m juoksurata ympäri yhtämatkaa kahdesti. Ensimmäisellä kierroksella jokaisen parin piti ottaa kaksi 15 kilon ja kaksi 10 kilon painokiekkoa käsiinsä ja pyrkiä kantamaan kiekot mahdollisimman nopeasti tuo 200 m. Jos piti pitää breikkiä tai painot tippuivat käsistä, molemmat joutuivat tekemään viisi punnerrusta.
Minulla oli 10 kg kiekot, koska mun kädet on kirjaimellisesti samankokoiset kuin seitsenvuotiailla ja silti kiekko ei meinannut pysyä vasemmassa kädessäni! Peukkuni on vieläkin tunnoton siitä puristamisesta. Mua otti vähän päähän, koska kyse ei ollut voimien loppumisesta, sillä oikea käsi ei lipsunut kertaakaan. Vasen käsi lipsahti varmasti kymmenen kertaa irti ja tuli vedettyä sitten miestenpunnerruksia muutama siinä välissä…
Toiselle kierrokselle saatiin jättää kaksi vapaavalintaista kiekkoa pois, niin että molemmille jäi yksi kiekko. Me jätettiin luonnollisesti 15 kilon kiekot odottamaan ja lähdettiin toiselle kierrokselle kymppien kanssa. Kympit nostettiin suorilta käsiltä ylös, kädet eivät saaneet olla yhtään koukussa. Alkuun kummankin piti tehdä kiekon kanssa 20 etenevää askelkyykkyä siten, että polvi osui aina maahan. Loppumatkan sai juosta kiekon kanssa ja edelleen, jos väsytti tai piti päästää kiekko irti käsistä, tehtiin viisi punnerrusta. Me pidettiin tuolla kierroksella muistaakseni kolmet punnerrussessiot, nautinnollista.
Laji kaksi. Kakkonen suoritettiin kahdessa jaksossa, jotta kaikille pareille riitti tankoja ja soutulaitteet. Laji suoritettiin CrossFit-salissa, jossa ensin soudettiin 10 vastuksella 1000 m siten, että kumpikin pareista souti vähintään 300 m, muutoin matkan sai jakaa parhaaksi katsomallaan tavalla. Kun soudut oli hoidettu alta pois, tehtiin yhteensä 50 thrusteria, jotka sai jakaa miten halusi.
Soudussa hapotti aivan tajuttomasti ja tunsin luissani erittäin hyvin viime aikojen nukkumattomuuden. Sama koski kyllä kaikkia koko kisapäivän kestävyyttä vaativia osioita. Hoidimme souduosuuden aika tasan puoliksi Tuomaksen kanssa. Thrustereiden suhteen vedin kisoissa tietämättäni enkkapainolla. Tarkistin treenihistoriaa Wodconnectista, johon me jäsenet voidaan kerätä omia tuloksia ja merkintäni kertoivat, että olen tehnyt thrustereita viimeksi joulukuussa 10 kilolla. Nyt kisoissa tangossa oli 20 kiloa, jolla sain maksimissaan seitsemän toistoa yhteen putkeen ennen kuin Tuomas piti pyytää jatkamaan.
Ylläolevan kuvakollaasin surukuva on otettu suoraan kolmoslajin jälkeen, jossa luulin satavarmasti kuolevani. Olin niin pettynyt suoritukseeni, vaikka pysyin liikkeessä koko ajan. Muutenkin olen viime viikkojen kipujen vuoksi ollut itselleni tosi ärsyyntynyt ja vihainen siitä, etten ole pystynyt antamaan parastani, vaan olen joutunut hölläämään tahtia. Eilenkin sain purra kieltäni katkerilta pettymyksen kyyneliltä, koska en pystynyt osallistumaan päivän Metconiin. Eihän tällaisesta itselleen kiukuttelusta mitään hyötyä ole, mutta omia tunteita on välillä hankala hallita, kun on päässyt niin hyvin treenien makuun ja nauttii siitä normaalitilassa niin paljon!
Jälkikäteen ikävän tunteen tilalle tuli onnistuminen ja ilo siitä, että pääsin tässä heikossa hapessa kisat kuitenkin läpi. On hyvä tiedostaa, että olkapäälläni istuu edelleen vaatija-Hannamari, jotta asiassa voi päästä jonain päivänä vielä eteenpäin. Toisaalta olen näistäkin tunteista kiitollinen, huomaan ainakin löytäneeni elämääni jotain tärkeää, joka hoitaa sekä kehoa että mieltä.
Laji kolme. Laji suoritettiin keskikentällä ja tällä kertaa lajissa oli aikana 12 minuuttia AMRAP-tyylillä, eli niin monta kierrosta tuohon aikaan kuin vain ehtii. Yksi kierros sisälsi kolme erilaista etappia:
1) Keskellä lattiassa meni viivat 10, 20 ja 30 metrin välein. Parit lähtivät lähtöviivalta yhtäaikaa, juoksivat 10 m kohdalle, tekivät burpeen yhtäaikaa ja palasivat takaisin viivalle, läpsäisivät maata ja sama juttu 20 ja 30 m etappien suhteen. Jos burpeen teki eri aikaa tai kädet olivat millinkin viivan ulkopuolella, palattiin edelliseen etappiin ja tehtiin tuo kohta uudelleen. Tämä kierros vedettiin läpi kolmesti ja kiilasi täten oman kisapäiväni pahimman vaiheen listalle. Jo ensimmäisellä kierroksella tuntui, että keuhkoni lentävät pihalle, mutta niin vain tämäkin saatiin kunnialla vedettyä läpi ja vieläpä niin huolellisesti, että kertaakaan ei tarvinnut palata edelliselle etapille 🙂
2) Seuraavaksi juostiin seinän luo heittämään wall balleja palloilla siten, että kummankin osapuolen piti heittää kahdeksan kertaa pallo yläpalkkiin. Näette vähän mittasuhteita rikospaikalta alemman kuvakollaasin oikeasta ylemmästä kuvasta, valkoinen palkki on tuo, jonka kohdalla oikealla olevan kilpailijan pallo kuvassa on. Itselläni oli 8 kg pallo enkä ole ikinä heittänyt palloa niin korkealle. Tekniikkani ei ole wall ballin suhteen parhainta ja se yhdistettynä kovaan väsymykseen aiheutti sen, että melkein jokaisen yritykseni jälkeen vierestä kuului valvojan käsky: uudestaan, ei osunut! Tässä vaiheessa meinasin heittää pallot menemään ja lähteä pukuhuoneeseen korvat sauhuten, koska olin pettynyt siihen, etten vain a) osannut b) jaksanut. Henkinen kantti alkoi olla kovilla, mutta onneksi valvojamme Juha näytti paremman tekniikan ja tsemppasi meikäläisen heittämään ne kahdeksan toistoa.
3) 30 double underia tai 90 hyppynaruhyppyä, joista toisen osapuolen oli tehtävä vähintään 1/3. Me valittiin hyppynaruhypyt yhteistuumin, koska itse saan vasta kolme DU:ta peräkkäin eikä Tuomaskaan saa vielä kovin montaa. Jaettiin hypyt niin, että Tuomas hyppi 30 ja minä loput 60.
Viimeisessä lajissa saimme 84 hyppyä vaille kaksi kierrosta, eli tosi vähän. Tuomas olisi jaksanut enemmän ja oli ihan elämänsä iskussa, minä en.
Jaksoin omalta osaltani kisat läpi valmentajien ja muiden kisatovereiden tsempin avulla. Lajien aikana irvisteltiin menemään, mutta silti kenelläkään ei ollut niin kiire ohi, etteikö olisi ehtinyt huikata, että jaksat kyllä! Lajien jälkeen jokaisen hymyt olivat herkässä ja yhtäkkiä olimme kaikki yhtä kokemusta rikkaampia, yhdessä. Meidän salilla tsemppi lentää ja jokainen lyö toisilleen läpsyt kovan suorituksen jälkeen, en ole ikinä missään muualla kokenut vastaavaa yhteishenkeä.
Kisojen parhaimpana saavutuksena koin sen, että uskalsin lähteä vähän soitellen sotaan kokeilemaan rajojani, vaikka olin ollut heikossa kunnossa ja joutunut punnitsemaan sitä, pystynkö oikeasti edes kisaamaan.
Jotenkin mystisesti tässä lajissa on niin lähellä sitä parasta mihin oma keho ja mieli pystyy samalla, kun ne omat kipupisteet lävähtävät kasvoillesi. CrossFitissä ei tarvitse olla paras kuin itseään vastaan ja opin kisoissa jälleen nöyryyttä, pallolle hermostuminen ei auta, vaan rautaisella mielellä on vedettävä läpi.
Jos jokaisen venyttelytunnin sanotaan pidentävän ihmistä sentin tai pari, olen sitä mieltä että jokainen CrossFit-tunti kasvattaa henkistä pääomaa vähintään yhtä monta senttiä. Ja lauantaina noita tunteja oli kolme putkeen.
Kiitos kaikille valmentajille sekä teille upeille kisatoverille, katsomossa seuraajille ja sekä kuvaajille — teitte päivästä ikimuistoisen!
