Asuin vuosikaudet kävelymatkan päässä Helsingin ytimestä. Syksyllä muutimme “landelle”. Juuri sellaiseen uneliaaseen pientalolähiöön, jossa täytyy kytätä juna- tai bussiaikatauluja. Joissa kaikilla on auto ja siististi leikatut nurmikot.
Kaupungin äänet ja yläkerrassa aamuun asti jatkuvat bileet kävivät hermoille. Ajatus pikku pihasta houkutteli. Parvekkeelle mahtuu vain kukkalaatikko ja pieni puutarhatuoli.
Honeymoon kesti lämpimän syyskuun. Lehtien pudotessa karisi uutuudenviehätys. Löysin itseni epämukavuusalueelta. Myöhässä olevien junien odottelua viimaisella asemalla. Pahanhajuisia busseja. Ruokaostoksia automarketissa. Pimeä talvi, eikä kello viiden jälkeen enää jaksa lähteä minnekään. – Mitä ihmettä oikein teemme täällä?
Kunnes Suomi siirtyy kesään yhdessä yössä. Ikkunan takana laulaa mustarastas ja taivaalla kirmaavat pääskyset. Hieman epäuskoinen aamulatte patiolla: Voiko tämä olla totta? Pökerryn tuomen tuoksuun.
Taimikaupassa ennennäkemätön ruuhka. Viikon stressi uppoaa sormien mukana multaan. Ihmiset juttelevat toisilleen. Monet jopa nauravat ääneen. Kaikki naapurit leikkaavat nurmikkoa. Aterioita katetaan terassipöydille. Koiria ja kissoja juoksentelee takapihalla. Lapsia juoksentelee takapihalla. Teinit ottavat aurinkoa takapihalla. Siili mönkii takapihalla (tämä vasta kun ihmiset ovat menneet sisään).
Pihalla on luonnon yrttitarha. Kitken voikukkaa teehen ja aamusmoothieen. Jääkaappi on täynnä nokkosta. Maanantaina siirrän konttorin patiolle (vaikka puista sataa kukkien terälehtiä näppäimille). – Muistan, miksi olemme tällä.
Talviturkeista on kuoriutunut pimeän voittaneita, maantieteellistä sijaintia uhmaavia ilmastosankareita.
Aurinkoista alkavaa viikkoa meille kaikille!
