Tasan kaksi vuotta sitten kirjoitin päiväkirjaani:
Suru hiipii nurkissa ja jättää karvapalloja matolle.
Suru rapistelee ovella ja kaivautuu vaatekaappiin.
Suru on tyhjyys ja ilmaan jäänyt aukko. Odotus, joka ei täyty. Hiljaisuutta, joka leijailee huoneissa.
Olin juuri vienyt kissamme Mr. Peetsin halvaantuneena viimeiselle reissulle eläinlääkäriin. Jouduin tekemään päätöksen, ettei kissaamme enää yritettäisi hoitaa. Omat tunteeni huusivat, että vielä voisi olla toivoa, edes muutamasta kuukaudesta tai viikosta. Menetys olisi liian kova, varsinkin lapsille. Mutta kun katsoin Mr. Peetsiä ja kuuntelin kissakorvillani ymmärsin, että vain yksi päätös olisi enää oikea.
Olin Mr. Peetsin luona sen viimeiseen hengenvetoon, kunnes näin, että eläinlääkärin pöydällä makasi enää tyhjä kuori. Kaipasin kissaamme jo aivan mielettömästi. Pilvenpehmeää turkkia, kissan hajua, joka on kuin sekoitus vauvaa ja cashmiria. Mutta ennenkaikkea sen läsnäoloa ja kissakorvia, jotka tuntuivat kuulevan jokaisen salaisen suruni. Mr. Peetsillä oli taianomainen kyky aistia kulloinenkin mielentilani ja tulla paikalle, kun olin alamaissa. Silloinkin kun olin uskotellut itsellenikin kaiken olevan ok.
Jälkeen päin kompastelin suruun oviaukossa ja keittiön lattialla. Kuulin pitkään sen pienen äänen, joka syntyy kissan haukotuksesta. Näin ohi vilahtavan hännänpään. Itkeä tirautelin salaa pientä kissaenkeliämme mutta kannattelin ja kuulostelin myös lasten surua.
Esikoista oli helppo kuulla, tunteet tulivat puheena ulos. Muistelimme ja pyyhimme kyyneleitä yhdessä. Kuopus puuhaili omiaan, askarteli intohimoisesti, sairastui lopulta kovaan kuumeeseen. Kyselin, mutta lapsi oli hiljaa. Tarvittiin taas kissakorvia. Kuulin, että suru oli liian suuri, että olisi voinut puhua. Se piti aistia ja lohduttaa vain olemalla läsnä.
Kissa-asia painui vähitellen taka-alalle. Huomasin kyllä pikkuhiljaa kuopuksen sängyn yläpuolelle ilmestyvät söpöt kissajulisteet ja kesän ensimmäiset kukkakimput lemmikkimme haudalla.
Kahden vuoden kuluttua käymme katsomassa elokuvaa, jossa voi palata menneeseen ja muuttaa nykyhetkeä. Elokuvan jälkeen kysyn lapselta, mitä tämä muuttaisi, jos voisi palata ajassa taaksepäin. Vastaus tulee hetkeäkään miettimättä, ja kuin salama kirkkaalta taivaalta: Olisiko kissamme voinut jo ihan pentuna viedä tutkimuksiin, joissa perinnöllinen sydäntauti olisi huomattu ajoissa? Puhumme asiasta ensimmäistä kertaa kunnolla. Kaipaus on kasvanut vasta nyt korvin kuultaviksi sanoiksi.
Samalla kuulen, kuinka pehmeät kissan tassut loittonevat äänettömästi. Hännänpää sipaisee vielä keveästi poskeani ja sitten ilma ympärilläni on hiljaa. Jäljellä on vain se helpotuksen tunne, kun on päästänyt jostain irti.
Kissakorvat pidän kuitenkin edelleen, kaiken varalta.
<3 multa ja <3 Rompulta!
Eläimet ovat niin viisaita, nuo ihmeelliset olennot todella aistivat tunnetilat, joita ei itsekään ensin suostu tajuamaan. <3 Ajatukset palasivat tekstisi myötä siihen hetkeen, kun kuulin että hevoseni oli menehtynyt. Suru ei koskaan katoa <3
Ihana kirjoitus, joka haluaisi vetää sanattomaksi. Muistan, kun kaksi vuotta sitten luin kirjoitustasi Peetsistä, ja samat kyyneleet hiipivät taas silmänurkkaan. Samanlaisen päätöksen edessä oltiin meidänkin perheessä alkusyksystä, ja meillä tarvitaan koiran luppakorvia perheenjäsenen surun kuulemiseksi. Aika puhaltaa haavoihin, siihen asti täytyy vain pitää korvat kuulolla.
Voi miten kaunis teksti, itku tuli. En saanut koskaan hyvästellä perheemme kissavanhusta, joka asui vanhempieni luona pohjoisessa ja joka siirtyi kissojen taivaaseen toissakesänä. Ehkä se sieltä nyt kurkistelee puuhiani ja ymmärtää, miksi en voinut olla paikalla sanomassa heiheitä, silittämässä ja olemassa fyysisesti läsnä.Ovathan eläimet kuitenkin hurjan viisaita. Ehkä jopa paljonkin viisaampia kuin me ihmiset, aina kiinni hetkessä. <3
ja <3<3 Rompulle (ja sullekin tietysti :)!
Suru ei tosiaan koskaan katoa, mutta jalostuu onneksi. Jokainen, jolla on ollut merkittävä suhde eläimeen tietää, miten paljon opittavaa meillä ihmisillä onkaan mm. eläinten läsnäolosta 🙂
Niinpä, ja erilaiset tavat reagoida suruun voivat tulla yllätyksenä. Onneksi aika lievittää ja parantaa, kun antaa surun tehdä työnsä rauhassa. Pystyn nyt kahden vuoden kulutta ajattelemaan vähitellen uutta lemmikkiä. Tämä puhumaton suru piti näkköjään ensin puhua auki.
Jutta, kiitos. Ehkä olisikin ollut helpompaa, jos viimeiseksi muistikuvaksi olisi jäänty vielä melko voimissaan oleva kissaherra, mutta toisaalta tuntui tärkeältä olla mukana koko prosessissa hautakuopan kaivuuta myöten. En ehkä ennen tätä kissaystävää olisi edes ymmärtänyt, miten tärkeä ja aivan omanlaisena suhde eläimeen voikaan syntyä. Sellaisia kysymyksiä, kuin eläinten tietoisuus ja kokemusmaailma on tullut pohdittua aivan uudella tavalla.
Kaunis kirjoitus. 🙂 Eläinystävät ovat kyllä niin rakkaita ja luopumisen paikka on vaikea. Ja on vaikea opetella kuuntelemaan kissa -tai koirakorvilla, koska pelkää kuulla vastauksen. <3 AIkanaan, kun olin itse lapsi ja koiramme jouduttiin lopettamaan, minulla nousi myös korkea kuume – lääkäri piti todennäköisenä surureaktiona kuumetta.
Kiitos kauniista kirjoituksesta. Nuo kissankorvat… Minkä ihanan lahjan oletkaan saanut kissaystävältä!
Vilpitön ja lämmin kiitos. Kosketit, herkistit ja avasit sydämen kirjoituksellasi.
Niin kaunis ja koskettava kirjoitus….. Oman kissaenkelini, Fantsun, hännänpää siirtyi viereltäni jo muutama vuosi sitten, mutta kirjoituksesi palautti minut salamannopeasti siihen hetkeen, kun seisoin eläinlääkärin pöydän äärellä, fantsunnäköinen kuori makasi siinä rakkaassa pahvilaatikossaan, ja tajusin, että minun olisi nyt yksin lähdettävä kylmään ulkomaailmaan… Ja vaikka kotona odotti Minttu, ja nyttemmin jo Dompsukin on muuttanut luokseni, vielä edelleen, luettuani uusista tutkimuksista Fantsun lannistaneen sairauden parantamiseksi, sydämessä läikähtää toivonsekainen katumus: olisiko jotain voinut tehdä jo aiemmin, olisiko pitänyt havahtua johonkin signaaliin jo vuosia aiemmin… Ja joskus öisin se tuttu askellus tuntuu sängyllä, ja viikset koskevat poskeani, vaikka Minttu ja Dompsu nukkuvat olohuoneen… Lue lisää..
Ulpu, kiitos kun jaoit oman lapsuuden kokemuksesi. Niinhän se on, että keho kertoo silloinkin, kun mieli haluasi siirtää tunteet sivuun. Mutta olipa viisas lääkäri 🙂
Jaana, sanopa muuta. Usein vasta jälkeenpäin tajuaa, että surullisissa tai muuten raskaissa kokemuksissa piilee lopulta jotain, joka on johtanut hienoihin oivalluksiin, myönteisiin muutoksiin tai muihin tärkeisiin etappeihin elämän polulla.
Mia, <3
Hannele, ikävä ei varmasti katoa koskaan, enkä niin haluaisikaan, sillä se tuo oman kultaisen lankansa elämän ja tunteiden kudelmaan. Suru, varsinkin sanoittamaton ja siksi ahdistava sen sijaan saa nyt antaa tilaa lempeälle kaipaukselle – ja ehkä uudelle kissaystävälle tai -ville 🙂 Aluksi tosiaan itsekin ajattelin, ettei koskaan enää uutta kissaa tai vastaavaa lemmikkiä, koska menetys on niin raskasta, mutta kuten sanottua, en vaihtaisi pois yhteisiä vuosia mistään hinnasta ja toisaalta, mitä uusia upeita kokemuksia saattaisikaan olla taas edessä toisen eläinystävän kanssa.
Ihana kirjoitus!<3 Eläinystävien kanssa elämisessä surullista on juuri se, että joskus koittaa luopumisen hetki. Kirjoitat mielestäni todella kauniisti, ja olen seurannut molempia blogejasi jo kauan, oli kiva tavata tänään!:)
Kiitos Anna! Oli mukavaa jutella ja ilo löytää myös sinun blogisi! Niin, ja onhan se elämä isompaa tai pienempää luopumista joka hetki, vaikka välillä tekisi mieli pitää kiinni kynsin ja hampain…
Miten kauniisti kirjoitettu kirjoitus Outi.Eläimet ovat niin intuitiivisiä- Rakas vanha kissani Otto(joka tosin oli poikani kissa loput vuodet) jouduttiin lopettamaan viime keväänä ,ja nyt kesällä tuntui surulliselta kun Otto ei tullutkaan vastaan siellä poikani luona. Jäi hyvästit sanomat mutta ihanat muistot on jäljellä:) Nyt on luonani pieni kissanpentu Bella,jonka löysin viime viikolla hylättynä pihalta.Etsin sille kotia;ikävä kyllä en voi sitä itse pitää sillä koirani Bambi ei mitenkään tuota pientä kissaa halua hyväksyä.
Kiitos Jael! Muistothan ovat lopulta niitä tärkeimpiä. Harmi, ettei Bambi hyväksy tuota pintä kisua, jonka kuvan taisinkin nähdä jossain päivityksessäsi. Toivottavasti hyvä koti löytyy pian.