Tavallinen tyttö treenaa

Yhteistyössä CrossFit Santasport.

Ilo on itselleni aktiivisen liikkumisen suurin motivaattori, ilman sitä treenit olisivat loppuneet jo aikapäiviä sitten kuin seinään. Viime aikoina treeneissä on kuitenkin tullut eteen muutamia kuoppia, joiden suhteen olen joutunut tekemään itsetutkistelua hieman enemmän. Kyse ei ole ollut innon tai ilon loppumisesta lajiani kohtaan, vaan siitä ettei oma kehoni ole ollut niin toimiva kuin olisin toivonut.

Olenkin sivunnut selkäongelmiani täällä blogin puolella muutamaan kertaan ja rehellisesti sanottuna olen ottanut asian todella raskaasti. Tuntien jälkeen olen ollut välillä todella pettynyt suorituksiini, koska vain muutama kuukausi sitten olen pystynyt parempaankin. On jo ylipäätään aivan mahtava juttu, että olen treenannut seitsemän kuukautta säännöllisesti, vaikka elämä on tarjoillut varjopuolia enemmän kuin koskaan, mutta jostain syystä alitajuntani on huutanut itselleni moniäänisessä kuorossa senkin mänttiä.

CrossFit itsessään saa minut todella iloiseksi ja rakastan edelleen lähteä boksille — en keksi parempaa henkireikää. Valmentajamme ovat aivan huippuja, he osaavat sparrata kovasti, mutta samaan aikaan myös käskeä sinua vähentämään painoja mikäli se on tarpeen.

Arvostan ihan todella sitä, että meidän valmentajamme ottavat hetkelliset rajoituksemme tosissaan eivätkä anna meidän laittaa lisäpainoja, jos näyttää siltä että siihen voisi liittyä turhia riskejä, mutta syöhän se naista, kun vedät snatcheja viiden kilon tangolla, kun teet niitä normaalisti 20 kilolla. Ja tässä koko tämän kriisin ydin piileekin: minua henkilökohtaisesti ärsyttää tehdä huonompia suorituksia kuin olen tehnyt vaikka kuukausi sitten. Olen aika tunteellinen tyyppi ja se näkyy myös treeneissäni. Jos treeni menee huonosti niin sen voi lukea naamataulultani varmasti nanosekunnissa (onneksi sama juttu toimii toisinkin päin ja varastosta löytyy muistoja ilonkiljahteluistakin).

No, nyt on kuitenkin ollut peiliin katsomisen paikka ja olen vihdoin ymmärtänyt sen miksi olen ottanut tämän selkävastoinkäymisen niin raskaasti. Minä pelkään. Pelkään sitä, etten pystyisi enää liikkumaan kuten ennen ja haastamaan itseäni. Olen jo kerran käynyt pohjalla lisämunuaisongelmien sekä kilpirauhasen vajaatoiminnan kanssa, silloin sykkeeni nousivat pilviin jo pelkästä hitaasti kävelemisestä. Se on kauhukuvani, josta tällaiset pienetkin kuopat matkassa muistuttavat minua.

Tuon ahaa-elämyksen jälkeen on ollut paljon helpompi tehdä treeniä matalammalla intensiteetillä kuin aiemmin. Nyt on aika huolehtia siitä, ettei tilanne pahene, vaan treenit voivat jatkua edelleenkin säännöllisinä. Teen tässä tilanteessa parhaani, ihan kuten teen parhaani sitten kun pystyn taas siihen entiseen parempaan. Tämä koko prosessihan on ollut oikeastaan todella positiivinen tunnematka, sillä uskon että tämä kaikki kertoo vain siitä miten tärkeää liikkuminen ja ennen kaikkea liikunnasta saatava ilo itselleni on.

Valmentajamme Maria sanoi minulle viikko sitten, että kevytkin treeni on parempi kuin ei mitään, älä ajattele sen olevan turhaa — ja niin se on. Meni vain hetki tajuta se itse.

Loppumuistutuksena itselleni: saatat juu olla hieman bulkki, mutta et mäntti.