Edessä on vain valloittamaton

Havahduin vähän aikaa sitten siihen minkä olen jo tiennyt alitajunnassani aika pitkään: olen meinannut luopua toivosta. Tämän tekstin inspiraationa ja pakottajana toimi muutamia viikkoja sitten käyty keskustelu rakkaan ystäväni kanssa. Tuolloin sanoin ensimmäistä kertaa ääneen sen mikä mielessäni oli muhinut itsekseen aivan liian kauan. Olen tullut liian varovaiseksi toivomaan elämääni hyvää.

Minulla on ollut viimeisen viiden vuoden aikana hurjasti isoja unelmia, jotka ovat käyneet toteen, koska olen aktiivisesti ruokkinut niitä eteenpäin. Suurimmat niistä koskevat terveyteni kohentumista sekä työtäni yksityisyrittäjänä, joka saa luoda rohkeasti omaa. Työni on mahdollistanut myös vapaamman elämäntyylin silloin, kun sairastuin kilpirauhasen vajaatoimintaan enkä jaksanut kovin hyvin ja se on myös tuottanut suuria onnistumisen tunteita.

Olen ollut viimeiset kaksi vuotta aika väsynyt vastaanottamaan elämääni mitään uutta. Samalla olen kokenut palavaa tarvetta kirjoittaa aiheesta tänne, mutta se on aina tyssännyt siihen, etten saa juttuun mitään tarttumapintaa itsekään. On tuntunut hankalalta pukea sanoiksi asiaa, joka on mysteeri vielä itselleenkin. Tiivistetysti viimeiset kaksi vuotta ovat menneet kutakuinkin niin, että kohtasimme ensin yhden ison vastoinkäymisen, nurkan takana oli toinen, kolmas ja neljäs – ensimmäisen vuoden ajattelin, että kyllä tämä tästä. Tuo kaikki yhteensä oli liikaa ja jonkin ajan kuluttua lakkasin ruokkimasta unelmiani, sillä mieleen hiipi, että hitot kaikesta.

Virhe, vaikkakin hyvin inhimmillinen sellainen.

Kun elämäni potki kovilla ammuksilla, suljin huomaamattani ovet ihan kaikelta — myös hyvältä. Käperryin peloissani ja suruissani omaan kurjuuteeni, jonka juonet noudattelivat hyvin kirjoitetun romaanin mutkikkaita käänteitä. Tavallaan se oli varmasti keino suojella omaa itseä, reaktio jonka teki vaistomaisesti — kukapa meistä odottaisi syli avoinna kurjuuksia tapahtuvaksi, saatikka tiiviillä aikataululla.

Paremman elämän toivominen vaatii rohkeutta, mutta olin vain pelokas. Tuntui tosi kipeältä tajuta miten paljon hyvien asioiden toivominen elämälleen vaatii, kun on ottanut turpiinsa isoissa asioissa niin viimeisen päälle, ettei tosikaan. Unelmien toteuttamiseen (tai ylipäätään siihen tavalliseen onnelliseen elämään) olisi tarvittu omien pelkojen päälle kipuaminen ja sehän olisi tarkoittanut vain niiden katselemista silmästä silmään. Minulla ei ollut tuohon urakkaan voimavaroja aiemmin, nyt olen päättänyt että niitähän järjestetään.

Yksi suurimmista peloistani on ollut epäonnistuminen jossain itselleni tärkeässä asiassa, kirjoittaminen on niistä ehkä tärkein. Viimeiset puolitoista vuotta minulla olisi ollut mahdollisuus muun muassa laajentaa työnkuvaani ammattimaisempaan suuntaan, mutta en ole kyennyt tekemään sitä epäonnistumisen pelossa. Avaimia olisi ollut, mutta joku ei uskaltanut kokeilla niitä lukkoihin.

Tänään aion tehdä sen, mitä olen laiminlyönyt jo liian kauan: otan esiin kynän, paperia ja kirjoitan häpeilemättä ylös suurimmatkin toiveeni siinä muodossa kuin ne olisivat tapahtuneet jo. Se toimi viisi vuotta sitten ja se toimii taatusti nytkin. Sanoin reilu vuosi sitten Trendi-lehden unelmia koskevassa haastattelussa, että unelmat ovat kuin kukkia, kuolevat jos niitä ei kastele säännöllisesti — minä en päästä omiani kuihtumaan enää enempää, nyt on kukoistuksen aika, oli syksy kuinka pitkällä tahansa.

Näin jälkikäteen ajatellen tarvitsin varmasti tämän kaiken kipuajan asian sulattelemiseen, mutta olen myös kiitollinen siitä että ääneen puhutut sanat ystävän kanssa saivat rattaat liikkumaan eteenpäin. Olin keskustelun aikana väsynyt ja ehkä myös poissaoleva, mutta se johtui suurista ajatuksista. Sain taas otteen ajatuksistani ja ennen kaikkea niiden oikein kohdentamisesta. Aion kiivetä hyvää kohti alas rojahtamisenkin uhalla, onhan edessä vain valloittamaton.

Jutun kuvituksena toimivat viime aikojen onnistumiseni kameran takana, Halo Photography on toiminut hyvin rakkaana projektina viime kuukausina — sydämellinen kiitos kaikille, jotka olen saanut ikuistaa kuviini.