Leipä – ystävä vai vihollinen?

En ole ainoa suomalainen, joka on ollut koukussa leipään. Leipä on helppoa, perinteistä, itsestään selvää ja niin sympaattisella tavalla juurevaa, että sitä on vaikea pitää epäterveellisenä. Kuitenkin moni meistä kärsii viljayliherkkyyksistä ja hiivaongelmissakin löytyy. Leipä ei ole suomalaisessa keittiössä ihan mikä tahansa aihe. Siihen liittyy niin valtava määrä perinteitä, tunnearvoa ja –latausta, että kun puhutaan leivästä, ei oikeastaan puhuta pelkästä leivästä. Yleisen mielipiteen mukaan leipä on se, joka pitää miehen tiellä ja siinä samalla myös tyttöystävän, vaimon ja lapsetkin – ainakin, jos suomalaisten leivänsyöntitilastoihin on uskomista.

Tukkoisuus ja turvotus – kuulostaako tutulta?

Selittämättömät vatsavaivat ovat Suomessa kansantauti. Moni meistä tunnistaa leivän aikaansaaman turvotuksen ja pitää välillä leivättömia kausia päästäkseen eroon kehon tukkoisuudesta. Monesti kivistysten hävittyä vehnäherkut hiipivät kuitenkin takaisin ruokavalioon ja sykli alkaa alusta. Viime aikoina karppausbuumi on avannut silmämme sille, kuinka paljon saamme leivästä tyhjänpäiväistä höttöä kehoomme – niin suolistoon kuin vyötärölle. Moni on löytänyt karppaamisesta ja leivänpuputtamisen lopettamisesta paremman ja kevyemmän olon.

Kun muutama vuosi sitten kummalliset vatsakipuni kävivät sietämättömiksi, päädyin monenlaisiin tutkimuksiin. Tähystys osoitti, että fyysisesti suolistossani ei ollut mitään vikaa. Minua kehotettiin vain kuulostelemaan tuntemuksiani ja paikantamaan ongelmien aiheuttajat kokeilemalla. Yrittämisen ja erehtymisen kautta alkoi tulla erittäin selväksi, etteivät viljat ja maito olleet minun juttuni, ainakaan siinä mittakaavassa, jossa niitä virallisterveellisissä yhteyksissä suositellaan. Ainoa tutkimus, joka minua lopulta auttoi, oli ikioma kehonkuuntelu. Vaikka sain selville kivistyksen aiheuttajat, oli totuttelu ajatukseen uudesta, erilaisesta ruokavaliosta vasta alkamassa. Ja se ei ollutkaan mikään pikkujuttu – juuri siksi, että olin tunnetasolla erittäin kiintynyt leipään.

Kohtuuden raja, missä se kulkee?

Emotionaalisen latauksen vuoksi on syytä lähestyä leipäaihetta lempeästi. Itämainen lääketiede sanoo, että ravitsemuksessa ei ole mustavalkoisia totuuksia. Ruoka-aineet eivät ole lähtökohtaisesti ilkeitä tai ystävällisiä vaan olennaista on määrä, joka niitä nautitaan. Toisen vatsa kestää gluteenia kaksi palaa päivässä, toisen kaksi palaa viikossa ja kolmas voi kärsiä keliakiasta. Kehot ovat erilaisia ja mitään yleispätevää ohjetta ei lopulta ole olemassa. Myös sietokyvyssä on eroja: toinen ei halua kehoonsa pientäkään turvotusta ja toinen saattaa sen sijaan antaa satunnaisen leipänautinnon kylkiäisenä tulevan pienen tukkoisuuden anteeksi. Omat rajat löytyvät vain kokeilemalla.

Vaikka toteutankin nykyisin keittiössäni raw cuisinea, en ole savustanut leipää ulos keittiöstäni ja tuskin tulen sitä koskaan lopullisesti tekemäänkään. Virallisterveellisten suositusten mukaisesti meidän tulisi syödä kuusi palaa leipää päivässä. Se on huima määrä, jota noudattamalla oma vatsani todellakin sanoisi sopimuksen irti jo parin päivän jälkeen. Syy siihen, miksi pidän leivän herkkusektorilla mukana on yksinkertaisesti se, että minulla tulisi sitä liian ikävä. Mielipaha kääntyisi lopulta kaikkea muuta kuin terveyttä edistäväksi tunteeksi. Rakkaudella leivottu ja pehmeä leipä tekee omalle hyvinvoinnilleni yksinkertaisesti hyvää – mutta vain erityisellä kohtuudella.

Minulle raakaravinnon toteuttaminen arkipäivässä ei tarkoita luopumista, jossa jokaisesta kielletystä elementistä kehitellään korvikeversioita. Mikään ei korvaa sitä tunnetta, kun pariisilaisessa katukahvilassa ottaa ensimmäisen puraisun vastaleivotusta leivästä ja tarttuu valtavaan kahvikuppiin! Natsikuri ja luopuminen ei siis tule kysymykseenkään. Elämän tulee olla täynnä nautintoja. Tasapaino on aina parempi kuin mustavalkoiset valinnat. Se, mitä sen sijaan voi säätää, on määrä. Sunnuntaibrunsseja, Pariisin matkoja ja muita traditionaalisia leipään kytköksissä olevia hetkiä ei ole joka päivä. Olennaisinta ei ole se, mitä satunnaisesti syömme vaan se, mitä jokapäiväinen arkimenumme sisältää.

Miten korvata leipää?

Siirtymävaiheessa on aina hedelmällistä, että totutun tavan siirtää ensin johonkin parempaan kohteeseen, jonka jälkeen itse tapa voikin hiljalleen jäädä vähemmälle huomiolle. Jos yrittää kerralla luopua jostain, mistä todella pitää, eivät seuraukset usein ole kovin kauaskantoiset. Kieltäytyminen johtaa ikävöimiseen ja hiljalleen uusi ruokavalio alkaa tuntua pelkältä tylsältä luopumiselta.

Itse jätin ensin arjestani pois vaaleat leivät, sen jälkeen keskityin opettelemaan itsehillintää laadukkaan ja hiivattoman luomuruisleivän kanssa. Asennoiduin pitämään leipää herkkuna, ja pikku hiljaa se jäi kuin jäikin arjestani taka-alalle.

Kohtuullistamistoimenpiteisiin on monia keinoja, kunhan vain käyttää hiukan mielikuvitusta. Gluteenittomat luomunäkkärit ovat hyvä valinta ja niitä saa jo useimmista ruokakaupoista mutta vielä parempi ja ravintorikkaampi valinta ovat kuivurissa itsetehdyt raakakräkkerit. Ne ovat oivallinen vaihtoehto silloin, kun kaipaa jotain leivän kaltaista pureskeltavaa, jolle levittää voita tai pähkinätahnaa ja tehdä kauniita ”voileipiä”. Myös raakasämpylöiden valmistus onnistuu kuivurissa.

Uudet kokeilut saattavat aluksi tuntua hankalilta mutta niistä voi seurata avuliaita oivalluksia. Usein leivänkaipuu on jotain muuta kuin kehon aito toive. Monesti riittää, että on jotain, minkä päälle levittää voita ja jotain, mitä hyvässä seurassa mutustaa.