Kolumnit

Kiire, tuo salakavala tärkeysmittari

24/05/2013, Mili Kaikkonen

harper

En ehdi. Ei ole tarpeeksi aikaa. Tai ehkä sitten, kun minulla on aikaa. Kalenteri on ihan täynnä. Kiirettä pitää. Koska ehdittäisiin puhua puhelimessa? En ole ehtinyt joogata, meditoida, syödä, nukkua, soittaa äidille tai vastata viestiisi, jonka lähetit jo kuukausi sitten. Ei, kun nyt ei millään ehdi. Lounas sopisi kolmen viikon kuluttua. Keskiviikko voisi olla sopiva päivä. Herranjestas, kylläpä sun lapsi on kasvanut!

Viime aikoina olen pohdiskellut kiirettä ja heijastellut, olenko oikeasti niin kiireinen kuin luulen olevani – saan nimittäin säännöllisesti itseni kiinni yllä olevista lausahduksista. Ystäväni ja kollegani Becky sanoo hienosti, että nykyään tuntuu olevan niin, että elämän tarkoitus, arvokkuus ja tärkeys määräytyvät pitkälti sen mukaan, kuinka kiireisiä olemme – enkä nyt puhu pelkästään työasioista vaan myös sosiaalisista velvollisuuksista, jotka ovat tietenkin mukavia juttuja. Mitä täydempi kalenteri, sitä tärkeämpi ihminen. Ylläpidänkö siis keinotekoisesti kiireisyyden illuusiota?

On kinkkistä tasapainotella ulkopuolelta tulevien toiveiden, pyyntöjen ja vaatimusten aallokossa, jos omat tarpeet ovat jääneet hoitamatta. Sanon usein asiakkaille, että täydestä kaivosta on aika paljon helpompi ammentaa muille kuin tyhjästä. Jos vara-akkukin alkaa olla käytetty, olisi hyvä ottaa sitä aikaa itselle. Stressimieli alkaa heti kuiskailla, että pysähtyminen on huono juttu, suorastaan vaarallinen! Sen salakavala ääni uskottelee, että olemme maailmalle, työlle tai ystävillemme korvaamattomia, ja meidän on pakko sitä ja pakko tätä. Sitten kun on aikaa, sitten minä lepään. Usein lepo tulee vasta siinä vaiheessa, kun keho tekee stopin ja nappaa kiinni ensimmäisestä vastaantulevasta flunssapöpöstä.

Pikaruokamentaliteetti pätee usein myös palveluihin ja ihmissuhteisiin. On toki ymmärrettävää, että haluamme kampaajalle, terapiaan tai hierojalle heti, kun asia mieleen juolahtaa. Tinkaamme kuitenkin pettyneinä, eikö heillä tosiaan ole mahdollisuutta ottaa meitä vastaan vaikka normaalin työajan loputtua tai sunnuntaina? Hyvä palveluntarjoaja tietää, kuinka paljon hän voi ja jaksaa tehdä töitä niin, että asiakas saa rahoilleen vastinetta. Ei ole kenenkään etu, jos kampaaja leikkaa uuvuksissa viillon korvaan tai terapeutin keskittyminen herpaantuu – mutta kun minä halusin sinne juuri nyt, nyt on kiire! En kestä enää hetkeäkään tätä tyvikasvua, säärikarvoja enkä epäselvyyttä! Hullut Päivät alkaa huomenna, pakko saada se villatakki myös keltaisena!

On mielenkiintoista, miksi on niin vaikeaa sanoa ystäville reilusti, että nyt ei kerta kaikkiaan taivu. Sen sijaan täytämme kalenterin kahvitreffeillä, jossa molemmat tuijottavat kaukaisuuteen uupuneina, koska kumpikaan ei kehdannut sanoa toiselle, että nyt oikeasti vähän väsyttäisi ja oma aika tekisi tosi hyvää. Laatuaika on käsitteenä vähän tylsä, mutta yksi aidosti läsnäoleva tunti on parempi kuin kolmet lounastreffit, joissa räplätään älypuhelimia, kytätään sähköposteja ja ollaan kyllä fyysisesti paikalla, mutta ei läsnä. Yksi vanha ystäväni sanoi minulle kerran, että kiire on hyvä asia, koska silloin ei ehdi ajatella. Muistan, kuinka surulliselta hän silloin näytti.

Oikeasti meillä on aikaa, jos olemme läsnä ja uskallamme aidosti tutkia asioita, joita pidämme velvollisuuksina tai pakollisina. Mutta mihin se aika oikein karkaa? Sosiaaliseen mediaan, viivyttelyyn, asioiden välttelyyn? Kuinka paljon aikaa säästyy, jos vaan tartutaan toimeen? Kysypä vaikka minulta, kuinka monta tuntia saadaan kulutettua välttelemällä yrittäjän kuukausittaista kirjanpitorumbaa. En nimittäin ole koskaan ollut numeroihmisiä.

 

Kiireen illuusio ja stressi saavat meidät uskomaan, että meiltä puuttuu aina jotain.

 

Kiire on tehnyt meille myös sen, että emme oikein osaa suhtautua asioihin pitkäjänteisesti. On hyvä olla tarkkana, ettei hetkessä elämisestä tule ovelaa valepukua sille, että energia suuntautuu muiden tarpeisiin. Tai siihen, että kuljetaan kurssilta toiselle, opettajalta toiselle hakemassa sitä seuraavaa juttua, mikä tulee räjäyttämään potin. Kiireen illuusio ja stressi saavat meidät uskomaan, että meiltä puuttuu aina jotain. Joskus onkin hyvä pysähtyä ja tehdä lempeä yhteenveto kaikesta siitä, mitä on jo oppinut. Se on vähän kuin sisäinen inventaario ja intuitiivisen navigaattorin tarkistus – mihin olen menossa?

Kiirettä ja sen sivuilmiöitä miettiessäni tulin tehneeksi aikamatkan Lontooseen, vuoteen 2005.

Kolmekymppinen nuori nainen on töissä keskijohdossa suuressa hyväntekeväisyysjärjestössä. YT-neuvottelut alkavat, ja työpaikan ilmapiiri muuttuu aika kireäksi. Naisen esimies irtisanoutuu, eikä uutta palkata tilalle. Nainen ei sano esimiehensä työtehtävien hoitamiselle ei – hän kyllä jaksaa! On salaa hienoa kertoa kavereille, kuinka rankkaa töissä on, ja kuinka suurta urheutta vaaditaan. Töiden ohella nainen myös opiskelee ja ottaa vastaan muutamia asiakkaita rakentaessaan uutta, tarkoituksenmukaisempaa uraansa.

Jatkuva flunssa, unettomuus, ahdistus, sairaalavuoteeseen johtaneet selittämättömät verenkiertohäiriöt ja pyörrytys eivät saa naista myöntämään itselleen, että liika on liikaa. Hänen paras ystävänsä yrittää kyllä herätellä ja sanoa, että jostain pitäisi luopua tai joustaa. Nainen ärsyyntyy ystävänsä neuvoista. Ystävä ei selvästikään ymmärrä, että kyseessä on pakkotilanne! Kuka ne työt tekee, jos ei hän itse? Eivät ne itsestäänkään hoidu. Sitä paitsi helppohan ystävän on sanoa, kun hänellä itsellään asiat ovat hyvin.

Lopulta nainen alkaa salaa itkeskellä työpaikan vessassa lähes päivittäin. Eräänä päivänä jalat pettävät ja työkaverit kantavat hänet taksiin. Hän menee kotiin, kiipeää sänkyyn ja pysyy siellä pitkään. Yhtäkkiä ei olekaan pakko. Hän ei olekaan korvaamaton. Maailma oli huijannut häntä. Toipuminen alkaa hitaasti.

En enää tunnista tuota naista, vaikka tiedän sen olleen minä. Nykyään minun ei ole pakko. Nykyään minulle on helppoa sanoa ei. Silti joskus kiireen harha ottaa vallan ja huomaan heti, mitä se tekee sekä mielelleni että keholleni. Stressinsietokykyni ole koskaan palautunut entiselleen, ja se on mielestäni pelkästään hyvä asia – minulla on sisäänrakennettu kiiremittari, mikä alkaa näyttää punaista heti, jos jätän aamuhesarin lukematta tai joogaharjoituksen tekemättä aikatauluihini vedoten. Laiskuus taas on toki joskus sallittua, ellei jopa tervetullutta.

Silloin muistutan itseäni, ettei minulla oikeasti ole kiire – ei koskaan niin kiire, että kenenkään tarvitsisi enää kantaa minua taksiin ja kotiin lepäämään. Elämäni on minulle korvaamaton.

 

Mili Kaikkonen

(Kuva: Harper’s Bazaar, April 2013)

 

Mili on intuitiivinen näkijä ja holistinen terapeutti, jonka työssä tavoitteena on auttaa sinua kuulemaan oma viisautesi ja sisäinen totuutesi.

Mili2

Tekstin avainsanat: Ajanhallinta, Elämä, Hyvinvointi, Kiire, Mili Kaikkonen, Onnellisuus, Stressi

avatar
  Ilmoitukset kommenteista  
Ilmoita

Tilaa Jolien uutiskirje

Saat 10%-alennuskoodin heti sähköpostiisi!

Back to top

Sivustomme käyttää evästeitä tai vastaavaa teknologiaa erilaisten toimintojen toteuttamiseen, asiakkaan tunnistamiseen, personointiin sekä analytiikkaan ja markkinoinnin kohdentamiseen. Voit lukea tarkemmin evästekäytännöstämme Tietosuojaselosteestamme. Jatkamalla sivustomme käyttöä, hyväksyt evästeiden käytön.